Ikävä isää

 

Namibiassa ei ole tänään isänpäivä, niin voin estoitta keskittyä MINUN ISIN kehumiseen. Tässä hän uudistaa kotisaunaa Päijänteen rannalla joku vuosi sitten. 

Tekisi mieli sanoa kaikenlaista hyvän isän tyttärenä olemisesta ja siitä, mikä avioliiton mittainen harjoituskenttä mulle on ollut opetella hyväksymään, ettei puolisoni sittenkään ole isäni (yllätys!). 

Pitäytykäämme kuitenkin sauna-asioissa näin saunablogissa. Se on ihan ok, sillä kun rakentaa saunaa ei-suomalaisen puolison kanssa, saa useita mahdollisuuksia hyväksymisharjoitteille. 

Aina harjoittelu ei mene ihan putkeen, kuten voimme havaita seuraavasta viestinvaihdosta teiniajan parhaan ystävän kanssa: 

En ihan oikeasti ymmärrä, miten mun puoliso ei ole jo rakentanut tätä saunaa. Ja ihan oikeasti ajattelen, että minun isi olis jo rakentanut. 

[Lisäys: Tai siis nyt jo ymmärrän, mutta ennen kuin aloitettiin, oletin että mitataan, käydään kaupassa ja puoliso rakentaa muutaman viikonlopun. Mun rooli olis ollut pitää kiinni puutavarasta ja levyistä, joita sahataan ja ruuvataan ja ojennella ruuveja. Ja tietysti antaa hyviä neuvoja!]

Puoliso on ammatiltaan lukkoseppä. Erikoistunut sellaisten isojen kassakaappien avaamiseen, joita Euroopassa ei enää ehkä edes ole, koska kaikki on nykyään sähköistä. Hän siis heiluu kaiket päivät poran ja niiden minkälie tiirikoiden kanssa, hitsaa tarpeen tullen jne. jne. 

Mutta näköjään on niin, että vaikka olisit syntynyt kaikki maailman työkalut käsien paikalla, [ja sulla olis autotallissa vaikka mitkä rälläkät ja pistosahat - en edes tiedä niiden nimiä, mutta joihinkun kuuluu oma pöytä] ajatus saunanrakennuksesta aiheuttaa epätoivoa, ellet ole syntynyt Suomessa. 

***

Uskaltauduimme juuri äsken saunatyömaalle ekaa kertaa tukirakennelman valmistumisen jälkeen. Aiheena oli neuvottelut jatkotoimenpiteistä. Olin ährännyt niitä varten tähtitieteellisen tarkat piirustukset (joissa ylälaude on siellä korkealla!) ja olimme yhteistuumin päättäneet, että nämä neuvottelut on hoidetteva ajankohtana, jolloin kumpikin on mahdollisimman levännyt ja tyyni. 

Massiiviset tappajahyttyset kaartelivat yllämme iltahämärässä (niitä on tänä vuonna meillä poikkeuksellisen paljon ja poikkeuksellisen aikaisin), eikä mennyt kuin kolme minuuttia, niin jo molemmat alettiin kiihtyä. 

Aiheena oli ne oudot prefab-levyt, jotka saatiin puolison ystäviltä rakennusmateriaaliksi. Ne on styroxia, jota peittää ihan ohut metallilevy, ja ne kiinnitetään toisiinsa alumiiniliu'illa ja jollain joiden nimet on U-kanava ja T-liitin. Tämän sivun yläpalkissa oikealla näkyvät levyt ovat juuri niitä mitä meillä on. 

Puolison mielestä levyihin voi kiinnittää puupaneloinnin ja 40kg painavan seinäkiukaan kivineen. Styroksiin??? Eikö väliin tarvittais puurunkoa? (Sellaista ehdotti mun rakennusarkkitehti-täti.) Miehellä oli joku vaihtoehtoinen idea siitä, miten kiukaan kohta tuetaan seinän molemmin puolin metallilevyillä. 

Mutta kaikkinaista keskustelua haittasi, että me molemmat jumituttiin yhteen asiaan ja alettiin yleisepätoivoilla siitä, miten hankala homma tässä on kyseessä. 

Tytär oli menossa mukana ja vaati saada kiivetä kiikkerille tikkaille. Minä pyysin, että voitko kulta mennä katsomaan telkkaria, niin mä saan puhua Daddylle. 

Daddy taas (tyttärelle) että eikun kiipeä vaan kulta (ja mulle) kuulen kyllä sua, vaikka pidän tikkaita pystyssä. 

***

Selvisimme harjoitteesta. Välitulema on, että puoliso vie ne mun piirustukset tulevana viikonloppuna Namibian rannikolle ystävälleen, joka on rakentanut korona-karanteenikeskuksen niistä levyistä. Hän sitten kertoo, miten parhaiten onnistuis hänen kokemuksensa mukaan. 

Kun puoliso palaa rannikkoretkeltään, odotamme seuraavaa levännyttä ja tyyntä hetkeä ja pidämme seuraavan perhepalaverin. 

Joulusauna alkaa tuntua jo hiukan liian optimistiselta ajatukselta.