Tikkailta putoavien mummojen maa

Kuvassa 1v. tytär ja mumminsa puolukassa elämäni saunan liepeillä melko tarkkaan viisi vuotta sitten. Pian tämän jälkeen lähdettiin Namibiaan vuodeksi.  

Tässä pahaa aavistamattomana matkalla silloin viisi vuotta sitten. Puoliso koittaa näyttää coolilta, ikään kuin ei olisi halkeamassa kotiinpaluun onnesta. 

Täällä ollaan yhä. 

Mummi, eli mun äiti sen sijaan makaa Keski-Suomen keskussairaalassa seitsemän kylkiluuta katkenneena. Tikkaat pettivät eilen alta sadevesirännien syyspuhdistuksessa ja taas meidän syrjäiseen pihaan kurvasi ambulanssi. 

Viimeksi ambulanssi kävi toissa kesänä äidin sappikivikohtauksen takia. Sellainen on todella pelottava, kun se tulee yllättäen, eikä yhtään tiedetä, mistä on kyse. Sitä ennen lanssi kävi kesällä 2016, kun muhun iski salama. 

Tarkalleen ottaen salama iski tontin laen mäelle ja matkusti sieltä maata pitkin 50 metriä mun vasempaan jalkaan. Oikea ei ollut lattialla. Istuin maadoittamattomassa aitassa tekemässä töitä, enkä ollut huomannut, että ukkonen tuli päälle. 

Unohdin tänä aamuna kysyä äidiltä WhatsAppissa, saiko hän tällä kertaa kylkiluiltaan informoitua ensihoitajia, että on tässä sängyssä ennenkin otettu sydänfilmiä, kun tyttäreen iski salama. 

Niin hän nimittäin viime kerralla ilmoitti väräjävällä äänellä pielukseltaan. Nuoret ensihoitajat hymyilivät sen näköisinä, että nyt taitaa rouvalla heittää päästä. 

Olin onneksi paikalla ja saatoin kertoa, että rouva on täysissä sielun voimissa. 

(Itse asiassa olin luullut olevani tapauksen johdosta paikallinen kuuluisuus, ainakin ensihoitajien keskuudessa. Karvainen nainen, jolle salama antoi laser-epiloinnin. Mutta enpäs ollutkaan. Niin katoaa mainen kunnia. Ja sitä paitsi ne jalkakarvatkin kasvoivat takaisin.)

***

Tämmöisinä hetkinä tää korona-maailmanaika on erityisen pepusta. 

Rajat ovat nyt auki, mutta jos lähden, joudun Namibiaan takaisin tullessa ottamaan Suomen päässä maksullisen koronatestin yksityisessä terveydenhuollossa ja Namibiaan saavuttuani joudun kahden viikon mittaiseen valvottuun karanteeniin omalla kustannuksella.

Äidillä ei ole hengenhätää, mutta näistä aina tajuaa, että mitä tahansa voi sattua milloin tahansa.

Ja kun pahin joku päivä väistämättä tapahtuu, ainoa millä on väliä, on vuosien saatossa yhdesä vietetty aika. Ja mä olen täällä ja aika vaan kuluu. Erillään. 

Tekee mieli ottaa tytär mukaan ja mennä Suomeen niin pitkäksi aikaa, ettei muutaman viikon karanteenit suuntaansa heilauta. Tyyliin vuosi. Ensimmäinen kouluvuosi alkaisi ensi syksynä.

Mutta sitten lapsi ja daddy joutuisivat eroon toisistaan. Eikä se erillään asuminen olis mustakaan kivaa.  

Tuntuu siltä, että kaikki vaihtoehdot ovat huonoja.

Puuh.