Samaan aikaan Päijänteellä

"Samaan aikaan" on vale, koska äiti lähetti videon jo viikko sitten. Tuli vaan yhtäkkiä niin paljon kiireellistä saunanrakennusasiaa, etten voinut postata tätä. (Facebookin mukaanhan olen jo ollut liika aktiivinen postaaja päivittäisillä pölinöillä. Eikö ne tajua, että keski-ikäisillä naisilla on kauhea tarve puhua?)

Mulla on ihan hirveä ikävä mun vanhempia. 

Valkohiuksinen mies videolla on isä kotirannassa Muuramessa. Ja traktorin kynsissä on roudan hajoittama laiturin nokka. 

Tuolla, laiturin päässä, minun isi nojaa harjanvarteen. 

Kun nähtiin viime kerran, oli helmikuu. Tämän vuoden helmikuu, eli ei edes kovin kauan sitten. 

Mulla oli niin hirveä burnout, että olin alkanut saada muistikatkoksia ja kuulla Malmössä kadulla jatkuvasti suomea. (Vaikka Etelä-Ruotsissa asuu tosi paljon suomenkielisiä, ei nyt kuitenkaan niin paljoa, että kaikki ohikulkijat puhuis keskenään suomea.)

Äiti ja isä asuivat vielä silloin ison osan vuodesta Espanjassa. Sain työterveydestä sairauslomaa, ylitin Juutinrauman sillan, lensin Kööpenhaminasta Malagaan, vegetoin viikon vierashuoneessa ja lakkasin ylettömän suomen kuulemisen. 

Pian mun Malmöön paluun jälkeen alkoi korona. Pääsin Namibiaan puolison ja lapsen luo juuri ennen kuin rajat sulkeutuivat. Vähän myöhemmin äiti ja isä irtisanoivat vuokra-asuntonsa ja lensivät Suomeen Finnairin viimeisellä kotiutuslennolla. Melkein kymmenen vuotta kestänyt Espanjan aika oli yhtäkkiä ohi. 

Tuolla Päijänteen rannalla on talvella pimeää ja liukasta. Sellainen ei sovi isän terveydelle. Mutta ei sovi myöskään tarkkaan säännöstelty koronakaranteeni vieraalla maalla. 

Kuva-alasta viistosti vasemmalle, videota kuvaavan äitini takana, on elämäni tärkein sauna. Sen kopiota nyt koitan rakentaa tänne, ikään kuin sen mukana saisi myös rakkaat saunojat.